Talvi

On talvi ja olen metsässä. Valkoisuuden ja kirkkauden keskellä. On täysin hiljaista. Kuljen hitaammin, astelen lumessa nostaen kenkäni korkealle saadakseni jalkani kokonaan lumen pinnan yläpuolelle ennen kuin taas upotan sen syvälle. Ei ole kylmä, vaikka lunta on kaikkialla, puut ovat peittyneet siihen eivätkä selvästikään vaivaudu ravistelemaan sitä pois oksiltaan, lumi on niin kevyttä. Pysähdyn ja hengitän syvään. Hengitykseni ei ole valkoista höyryä, lumi ei tuoksu miltään, talvi ei tuoksu eikä tunnu miltään muulta kuin viileältä ja kauniilta. Kävelen hiljaa pensasaidan luo ja kurkistan sen yli. Taiteilijan puutarhassa ei ole ketään, joten työnnyn pensaan läpi vaikka se pudottaa lunta niskaani saaden minut värähtämään kylmästä. On täysin hiljaista, edessäni on valtava valkoinen lumipuutarha eikä missään ketään. Tuijotan hetken täysin liikkumattomana, ei yhtäkään lintua, ei yhtäkään tuulenvirettä, ei yhtäkään liikahdusta. Puutarha on kaunis, pelkkää valkoista, siellä täällä puskia ja keskellä vesiallas, puutarhan reunat ovat pensasaidan ja metsän sinetöimiä, tänne ei edes pääsisi kukaan joka ei tietäisi tämän olevan täällä.
Ajattelen hetken narniaa. Ajattelen olevani ainoa, joka tietää puutarhan olemassaolosta.
Silmiäni kirvelee, se ei kai johdu lumen kirkkaudesta, huomaan puristaneeni käteni nyrkkiin hanskan sisällä, niin että kynteni ovat pureutuneet kämmeneeni. Tajuan hiljaa, että minuun sattuu. Mutten ymmärrä miksi, sillä olen keskellä kauneutta, keskellä hiljaisuutta ja rauhaa. Keskellä täydellistä yksinäisyyttä.

The persistence of memory

Helmi nukkuu. Ja minä olen hereillä, niin kuin aina öisin. Katselen nukkujaa, joka on tietenkin selkä minuun päin, niin kuin yleensäkin. Kaikki on taas samanlaista. Samanlainen pimeä yö, sama nukkuva ihminen, sama selkä, ja minä edelleen yhtä rikkinäisenä, yhtä parantumattoman eheytymättömänä. Mietin hetken, miten epäkypsää ajatteluni on, kun uskon aina välillä siihen, että joku päivä joku ihminen saisi minut eheäksi, saisi minut rauhoittumaan ja muuttumaan. Jos kasvaisin, jos ajatukseni aikuistuisivat niin paljon, että voisin olla välittämättä tunteista. Haluaisin herättää Helmen, repiä tämän takaisin unistaan. Anelisin sanoja, vakuutteluja, vaatisin huomiota ja kosketusta ja lämpöä. Tiedän, miten kävisi. Helmi sanoisi: "mee nukkumaan", ja sen jälkeen"Jarna, oikeesti rauhoitu nyt, puhutaan huomenna, mä haluan nukkua". Pahimmassa tapauksessa Helmi sanoisi: "Jarna, helvetti sä olet vaikein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, nyt pää tyynyyn tai mulla menee hermot..".
Ja siinä se olisi, sanat jotka muuttuisivat yöherkkyydessäni luodeiksi ja menisivät sellaisen paikan läpi, jota joskus lapsellisesti nimitän sydämeksi. Helmi ei tietäisi sanoneensa mitään erityistä, Helmi nukkuisi ja ihmettelisi seuraavana päivänä, että miksi neiti draamakuningatar on taas niin hankala. Ja minä valvoisin monta yötä, silmät auki ja täynnä vettä, sydän täynnä luoteja ja sielu valuvana. Tietäisin aivan täysin, että ei ole oikeutta loukkaantua, ei ole mitään syytä, mitään ei ole tapahtunut, ja silti tärisisin enkä kestäisi sitä henkistä kipua, koska olen maailman herkin, koska olen niin altis kaikelle, mitä Helmi sanoo tai tekee. Jäätyisin, jäätyisin varmasti elävältä, tuntisin kuinka valuva sieluni muuttuisi pikku hiljaa kovemmaksi ja syyttäisin siitä sitä ainutta ihmistä, jolla on avain oikeaan lukkoon.
Helmi sanoisi, että olen ihan hirveä narsisti, itsekäs kakara, kun en anna ihmisten edes öisin olla rauhassa, että olen ihan mahdoton ja läheisriippuvainen jajajajajaja ....

Ei, en sittenkään herätä Helmeä tänäkään yönä. En, vaikka tärisen ja tarvitsen sanoja ja kosketusta ja huomiota. Vasten omia periaatteitani käperryn Helmen selkää vasten ja rauhoitun. Kuvittelen, kuinka toisen lämpö valuu minuun ja oma kylmyyteni katoaa. Lupaan itselleni, että teen ongelmilleni jotain, että yritän kasvaa, heti huomenna.

Sairain ajatukseni ikinä, jonka nimi on Zinnian unimaailma, ja joka on KESKEN!

Kaikkialla on valkoista, silmänkantamattomiin valkoista,
eikä seiniä ~ ei missään.
Vain valkoista tyhjyyttä silmänkantamattomiin, lattia on valkoista hehkuvaa muovia ja korkealla ylhäällä valkoinen taivas, jolla liikkuu muutama tummansininen pehmeä pilvi. Kaikki on niin valkoista, että siristän silmiäni, ettei silmiäni kirvelisi.
Kävelen valkoisen muovisen pöydän luoksen ja istun hohtavanvalkoiselle muoviselle tuolille. Vedän pöydällä olevan lasisen pullon lähemmäs ja nostan sen pisaranmuotoisen korkin hitaasti pois.
Kaadan tummansinistä nestettä kahteen kapeaan korkeaan lasiin, neste on äänetöntä ja pehmeää. Hätkähdän takaani kuuluvaa tervehdystä ja pudotan pullon lattialle, se putoaa hitaasti, ei kolahda ~ eikä sisältö valu ulos. Hymähdän pehmeästi ja nostan pullon liian hitain liikkein ennen kuin käännyn katsomaan vierelleni ilmestynyttä pitkää ihmistä. Katson ylös, valkoista taivasta vasten on piirtynyt tyttö, jolla on mustat hiukset ja jonka tutut silmät ovat muuttuneet eri värisiksi, kaikki se kirkkaus ja valkoisuus on tehnyt niistä moniväriset, liian värikkäät.
Sanon: "Istu." Ja liu'utan toista korkeaa lasia hitaasti pöydän pintaa pitkin äänettömästi. Tyttö istuu ja näen, kuinka tyttö yrittää kurtistaa kulmiaan, mutta se ei ole ole mahdollista, joten tämä tyytyy työläästi kysymään:
"Mitä tää on?"
Kohautan olkapäitäni ja silmäilen tytön mustia vaatteita, joiden mustuus on uskomattoman syvää, taivaan valo ei vaalenna niitä. Otan oman lasini, nesteen pinta on kiiltävä ja sininen, näen oman peilikuvani ja huomaan, että omat silmäni ovat aivan liian siniset, virheettömän siniset.
Juon lasin tyhjäksi ja nostan jälleen pisarakorkin ilmaan kaataakseni toisen lasin.
Syvä rauhan tunne hellittää hetkeksi ja katselen, kuinka tyttö maistaa oman lasinsa sisältöä.
Tytön liikkeet ovat rauhalliset, ehkä puutuneet. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle, tyttö katsoo suoraan silmiini, ehkä ihmetellen niiden väriä.

Lämmin tuulenvire heilauttaa hiuksia silmilleni, huomaan että ne ovat edelleen täysin mustat ja siirrän ne korvan taakse. Nostan lasin jälleen huulilleni, ihan vain varmuuden vuoksi ja ihmettelen ihoni valkoisuutta ja virheettömyyttä ~ kiitän itseäni.
"Se siis oikeasti tuli?" Tyttö kysyy silmäillen minua, silmäillen ympäristöä, kuin varmistaen, että missään ei tosiaankaan ole muuta kuin hohtavaa valkoista lattiaa ja taivasta, jolla liikkuu valkoisia pehmeitä pilviä. Tiedän tytön jokaisen ajatuksen, mutta koska en halua kertoa sitä tälle, ainakaan vielä, niin yritän saada ääneni kuulostamaan kysyvältä:
"Ai mikä tuli?"
"Maailmanloppu", tytön ääni on pehmeä, muistuttaa minua meren aalloista, tummansinisistä, jotka kohisevat osuessaan paljaisiin jalkoihini, ja hiekka .. -
"Ei - Ei tämä ole maailmanloppu, ei.." Vastaan ja juon taas lasini tyhjäksi, täytän sen uudelleen ja kehotan tyttöä juomaan omansa ennen kuin tämä kysyy:
"Missä me sitten ollaan? Taivaassako?"
Vaikka tiesin tytön sanat, niin naurahdan hiljaa, tahattomasti, ja katselen tytön silmiin, aivan liian kauan. Taivas on muuttunut tummemmaksi, pilvet ovat tummempia nyt.
"Me ollaan unessa", hymyni hyytyy (yleensä pöydälle on ilmestynyt sininen suitsuketikku, mutta nyt sitä ei ole, tyttö häiritsee untani).

Tytön ääni on liian pehmeä, meren aaltoja ja - "Näenkö mä vaan unta?"
Joudun taas katsomaan tytön silmiin ja nojaan tuolillani taaksepäin, otan lasini käteeni, pitäen sen lähellä huuliani, mietin kumman teen ensin, juon vai vastaan. Juon, ja vastaan:
"Kyllä näet unta, mutta tämä ei ole sun uni, olet joutunut väärään uneen"
Tyttö haluaisi taas kurtistaa kulmiaan, mutta ei onnistu siinä ja tämän huulet ovat niin puuduksissa, että ehdin puhua ensin:

"Sä olet mun unessa, mutta sun ei kuuluisi olla täällä. Juo jo!"
Tyttö on vain pitänyt lasia sormiensa välissä, kuin kieltäytyen juomasta, mutta juo kuitenkin ja kysyy vasta sitten ennaltaodotettavan kysymyksen:
"Mitä tämä on?"
Kohautan jälleen olkapäitäni, tietäen, että aina pitää puhua, jopa omissa unissa:
"Ei aavistustakaan, mutta se auttaa pitämään sut täällä."
Tunnen, kuinka ajatukseni villiintyvät ja haluavat pois mielestäni ja puhuminen tuntuu nyt niin helpolta, että kerron omia ajatuksiani:

"Tiedätkö, kun unissa ei aina pysty tekemään niin kuin haluaa, jos esimerkiksi näkee painajaista niin ei pysty juoksemaan, vaan jähmettyy. Sama se on muissakin tunteissa joskus, silloin kun niistä tunteista tulee liian suuria siinä unessa, niin et pysty tekemään sitä, mitä haluat tehdä. Sä jähmetyt ja puudut. Mitä enemmän jähmetyt ja puudut, niin sitä helpommin heräät oikeassa elämässä, sitä helpommin täältä joutuu pois. Siksi toi neste on täällä, että mä pysyn täällä, pystyn kontrolloimaan asioita, katselemaan mun alitajuntaa."

Tyttö tuijottaa minua ja vilkuilee käsissään olevaa lasia, yrittäen ehkä miettiä nesteen sisältöä. Turhaan. Ilmassa leijailee vaaleansinistä savua, ihan vähän, melkein huomaamattomana, hengitän sitä syvään. Sydämeni lyö kahden iskun sarjoissa ~ virheettömänä, epäinhimillisenä.
Tyttö juo lasista, katsoo minua ja ojentaa kätensä, pöydän pintaa sivellen, tarttuu sormenpäillään pöydän reunasta kiinni, ihan läheltä valkoista kättäni ja sanoo:
"Tosi vaikea liikkua tai puhua, mun huulet on ihan tunnottomat."
Nyökyttelen hitaasti, tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän, mitä tyttö ajattelee, näen kaiken mitä tämän sisällä tapahtuu.
"Mitä tämä savu on?" Tyttö kysyy. Katselen hitaasti ympärilleni, savu leijailee jostain kaukaa, usvamaisena, vaaleansinisenä, pehmeänä ja hyväntuoksuisena.
"Joku polttaa sinisiä sikareita" Vastaan ja hymyilen, käteni pitää lasista kiinni, tytön sormet aivan liian lähellä kättäni, haluaisin enemmän kuin mitään, ottaa tämän kädestä kiinni, mutta en voi, sillä tiedän, että tyttö heräisi ja katoaisi täältä. Repäisen käteni irti pöydän pinnasta ja juon lasini tyhjäksi. Ojennan käteni pulloon ja sininen neste valuu taas hitaasti lasiini, pullo ei koskaan tyhjene. Hymy ja kysymys:
"Miksi?"
"Ai miksi joku polttaa mun unissa sikareita? Varmaan siksi, että mulla on nikotiinivieroitusoireita."
Vastaan tytön hymyyn, ja tyttö puhuu:
"Tuoksuu leikatulta nurmikolta.."
Tytön hiukset ovat niin mustat, niin mustat ja silmät niin siniset, vihreät ja kirkkaan ruskeat, kaikkea yhtäaikaa, epärealistista. Tunnen lämpimän tuulen vireen, tuntuu aidolta, unet tuntuvat joskus niin oikeilta. Juon sinistä nestettä, ihan vain varmuuden vuoksi, pitääkseni kieleni toimivana.
"Tuoksuuko? Mä tunnen jonkin muun tuoksun.."
Tytön lasi on tyhjä ja tämän puhuminen näyttää liian työläältä, vieläkin sormet kiinni pöydän reunassa, käsivarret pöydällä, mustat hihat, valkoinen iho. Kaadan tälle lasillisen ja komennan juomaan kaiken kerralla. Tyttö tottelee, hitain liikkein, liian väsyneenä. Ja kysyy sitten:
"Miltä täällä sun mielestä tuoksuu?"
Vastaan: "Ehkä laventeli, en oikein tiedä, jokin tuttu, mutta jokin mitä en tunnista.."
Tyttö jättää lasin pöydälle ja ojentaa sitten taas kätensä, arvaan että tämä haluaa tarttua käsiini, joten vedän käteni pois ja hymyilen hellästi tämän kysyvälle ilmeelle.
"Haluatko jo pois täältä?" Kysyn. Taivas muuttuu siniseksi, kirkkaan siniseksi ja muutama oranssinpunainen juova halkoo sitä, mutta lattia hehkuu edelleen valkoisena, heijastamatta taivaan värejä. Alkaa tuulla, kovaa, pöydällä oleva pullo kaatuu, mutta sen sininen sisältö ei valu. Tyttö pudistaa päätään ja katselee ympärilleen, sanoen sitten:
"En halua pois, täällä on tosi turvallista, ja lämmin."
Nyökyttelen ilmaistakseni olevani samaa mieltä. On turvallista, on lämmin ja minun mielestäni on kaunistakin, aivan liian kaunista.
"Onko sun unet aina tällaisia?" Tyttö kysyy ja alkaa nyt itse täyttää lasiaan, tällä kertaa selvästi maistellen juomaa, miettien sen makua.
Pudistan päätäni ja sanon: "Ei todellakaan, tämä on se paikka, jossa joskus tarkastelen asioita, joita en hereillä ollessani ymmärrä, en tiedä onko tämä mun uni vai mun alitajunta.."
Tyttö katsoo, näen mitä tämän sisällä tapahtuu, tämä sanoo:
"Jos tämä on sun alitajunta, niin sun alitajunta on ihan .. absurdi.."

En vastaa mitään, loukkaannun harvoin unissani.
"Eikä edes absurdi.. täällä on ihan sairasta." Tyttö jatkaa ja kaataa itselleen lisää juotavaa. En sano edelleenkään mitään. Taivaan väri vaihtuu, kaukana horisontissa on mustia pilviä, jotka liikkuvat nopeasti minua kohti.
Tyttö ojentaa jälleen kätensä pöydän yli, vedän käteni pois pöydältä.
"Miksen saa koskea sua?" Tytön äänenpaino nousee, merkki ärtymyksestä.
"Siksi, kun sä haluat sitä niin paljon, että jos sä kosketat mua, niin sä heräät.." Hymyilen.

black and white

Kun tapasin sinut, niin nopeasti huomasin sen, kuinka paljon sinäkin muistutit erästä fiktiohahmoa, jonka olen itse kirjoittanut eläväksi. Olit kova ja vahva ja paha, kaikkea sitä, mitä olin halunnut tavata enkä ollut aiemmin löytänyt. Läpeensä paha, kova sydämestä. Olit kaikki lapsuuden fantasiani siitä, että minulla olisi täydellinen leikkitoveri, jonka kanssa saa painia ja riehua ja elää. Olit fantasiani siitä, että joku kävelee rinnallani tasa-arvoisena, oman arvonsa tietävänä, vahvana ja kovana. Kun sanoit, että tuntuu, kuin oltaisiin tunnettu aina, niin tunsin samalla tavalla. Ja kun sanoit, että tuntuu kuin sulaisit kanssani yhteen, ajattelin samalla tavalla. Kun ajattelit, niin ajattelin samaa ja kun puhuit väsyneenä, niin jatkoin lauseesi loppuun, jotta sinulle jää enemmän voimia taistella väsymystä vastaan. Kerran ihan pienen hetken ajattelin katsoessani kaulaasi, kun haukoit henkeä, että olet vaimoni.

Silti en rakastunut sinuun, olin pahoillani siitä.

Nyt kun löydän tämän, sinun paidan, joka on identtinen omani kanssa, on siinä yksi ero kuitenkin. Sinun omasi oli valkoinen, minun omani on musta.

Huomenna teen sinun valkoisestani minun omaani. Sillä sinä olit minun, minun ajatukseni, minun ainoa oikea identtinen sisareni, jota olin aina etsinyt.

Sinä olit mielikuvitukseni ja sen puute.

Kaikki mikä oli sinun, on nyt minun. Ja sinä saat pitää kaiken, mitä sinulle jätin.

Annan kaiken anteeksi, vaikka paitasi täälläolo on rikkomus sopimuksesta, että sinä olet valkoinen ja minä musta, että sinä ja minä ollaan aina yhdessä, aina.

Annan sen anteeksi, annan kaiken anteeksi, aivan kaiken.

Minä jatkan nyt.... katsomatta taakseni.

Ne, ketkä valvoo

Auringonvalo valuu kuin punainen hiekka horisontin taa ja pimeys kietoo omistushaluisesti kätensä ympärilleni. Pystyn hyvin päättelemään kellonajan siitä, että vastapäisessä talossa ei ole valoja enää yhdessäkään ikkunassa. Kännykkäni päästelee vähän väliä pieniä ääniä ilmoittaakseen siitä, että jossain muuallakin on joku, joka ei nuku. Jossain on joku, joka haluaa päätöksiä ja päätöksiähän minä aina teen. Hiukseni valuvat hupun sisältä kasvoilleni, aivan kuin peittämään itkuiset kasvoni, jos jonkun pimeän ikkunan takana olisi vielä joku katselija. Samalla, kun näpyttelen "lopetetaan tämä." kyseenalaistan omat haluni ja toiveeni. Puhelin piippaa "sitäkö sä haluat?" vastaan "haluan." vaikka oikeasti en haluakaan. Haluaisin käpertyä jonkun viereen, haluaisin turvaan ja lämpöön, mutta tiedän omien halujeni mahdottomuuden. Minä olen se, joka aina vaatii mahdottomia, joka aina haluaa jotain ja jolla on aina jokin ongelma. Sellainen minä olen, niin ne sanovat. Puhelin piippaa taas "kai me voidaan edes kavereita olla?" vastaan, että lupaan harkita asiaa. Haluan olla vahva, haluan päättää. Nousen ja menen sisälle, suljen oven ja käperryn peiton ympärille, toivoen että se muuttuisi ihmiseksi. En osaa nukkua ihmisten kanssa, mutta en osaa nukkua yksinkään. Kuu valaisee sänkyäni ja saa sen näyttämään vielä tyhjemmältä ja kylmemmältä. Ehkä minä olen kuitenkin niitä, jotka on luotu olemaan yksin.

Flickan som hette Alice

Istun alasti keittiön tuolilla ja A istuu alasti lattialla toisen polvensa ja toisen jalkansa varassa, lähellä reisiäni ja puhaltelee tupakan savua kasvoilleni. Savu kirvelee silmiäni ja yritän kurottaa tämän kasvoja kohti, mutta tämä läimäyttää käteni vikkelästi pois. Murahdan kivusta, mutten irrota silmiäni tämän kovista silmistä, jotka oikeasti ovat vihreän ruskeat, mutta jotka nyt ovat eläimellisten tunteiden mustentamat. Katselen tämän kapeita ranteita, jotka ovat valkoisten arpien peittämät, kuin tiikerinraitoja, ja ojennan sormeni niitä kohti, toinen läimäytys ja murahdus kivusta. Sanon: "Älä."
A puhuu kylmällä äänellä: "Annoinko mä luvan puhua?" Pudistan päätäni ja yritän hymyillä pehmeästi, yritän sulattaa petoeläintä. Silmät ovat kovat, melkein tyhjät, samalla kun ne kiiltävät. Yritän koskea uudelleen ja uudelleen ja aina saan läimäytyksen ja toruja: "Mä sanoin, että älä koske, anna olla". A nousee seisomaan, tumppaa tupakan eikä katso minua, kun lähtee valoisasta huoneesta toisen huoneen pimeyteen. Nousen, sammutan valon ja otan tämän kiinni, kosken tämän käsivarteen ja A heittää minut seinää vasten ja painaa käsivarteni tiukasti seinää vasten, niin että sattuu. "Anna olla jo. Anna olla." Tuijotan pimeässä vihaisia kylmiä silmiä, pienen hiljaisuuden jälkeen sanon "Mun käsiin sattuu". Tyttö ei irrota, vaan sanoo: "Nyt oikeesti anna olla, mä en halua satuttaa sua, sä et kestäisi sitä." Mutta minä haluan, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, haluan nähdä petoeläimiä, haluan tulla raadelluksi, en osaa vielä pelätä, sillä en vielä tiedä kenen kanssa leikin, kuvittelen leikkiväni itseni kanssa, koska A on kuin minä. A päästää irti ja kävelee sängyn luo, vetää tyynynsä kauemmas omastani ja kääntää selkänsä, niin että kun kiipeän sänkyyn, voin katsella tytön selkää. Yritän vielä kerran, kosken tämän olkapäähän ja tämä huitaisee käteni irti ja sanoo: "Mee nukkumaan, anna mun olla."
Painan pääni tyynyyn ja mutisen: "Ei leikitä enää, lopetetaan jo.."
A sanoo: "Too late, mee nukkumaan"
Tottelen ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ja käännän selkäni ja nukahdan. Nukahdan niin helposti, vain pieni huoli huomisesta ja siitä, että olenko jo tuhonnut kaiken ja lennänkö talosta ulos painaa mieltäni, mutta nukahdan.

Aamulla olen varma, että lennän ulos. Menen suihkuun, mietin, että pakkaan heti kun olen juonut kahvit. Kun olen keittiössä kuulen mutinaa sängystä ja sanat "Tuu tänne."
Menen, vettä valuvana, istun sängyn reunalle maailman kuumimman tytön katseltavaksi.
A kysyy pehmeimmällä äänellään: "Ootko sä vihainen mulle?"
Pudistan päätäni ja sanon hellästi: "En."
A: "Ootko varma?"
Minä: "Oon."
A:"Hyvä, pelkäsin, että oon pelästyttänyt sut."
Minä: "Et oo. Mun olis pitänyt uskoa sua, kun sanoit, että me ei voida vielä alkaa leikkiä"

Samana päivänä saan tytön itkemään, vaikka kukaan ei saa häntä itkemään. Sanon ensimmäistä kertaa tälle, että tykkään tästä ja tämä kysyy kyynelten kuivuttua, että oliko se vain vale siksi että tämä itki, sanon ei ollut. Tämä sanoo, että tykkää minusta.

Ei mene edes kuukautta, kun kuvittelen luottavani tyttöön riittävästi ja pyydän A:ta ottamaan veitsen mukaan sänkyyn. Luotettavan ihmisen tuntee siitä, että hän sanoo "Ei mitään veitsiä, ei onnistu.". A sanoo vain "okei". A rampauttaa käteni pitämällä niistä niin tiukasti etten halua edes yrittää liikuttaa niitä ja sydämeni alkaa hakata epänormaalin kovaa, kun päälläni istuva tyttö painaa metallin kylkiluideni päälle. Mietin, oliko tämä huono idea. A:n kasvoilla näkyy jälleen pelkkä kovuus ja kylmyys ja terä painuu ihooni liian kovana, A piirtää viivoja rintojeni keskeltä, kaulasta alas vatsaan asti ja se ottaa niin kipeää, että pelkään ihon rikkoutuvan. "Ei niin kovaa" Mutisen, mutta tyttö hyssyttelee minua olemaan hiljaa. Yhtäkkiä olen varma, että tyttö tappaa minut. "Ei niin kovaa" Sanon uudelleen kuuroille korville, saan käden suuni eteen ja vihaisen mulkaisun. "Ketä leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön" A sanoo nostaessaan veitsen hitaasti kaulalleni ja painaen sen ihoon tiiviisti. Kauhu hiipii jostain nopeasti ja alan mumista sormien alla. "Mitä?" A kysyy ja ottaa käden pois. "Mä haluan lopettaa, ota se heti pois oikeesti."
A nyökkää ja heittää veitsen jonnekin toiselle puolelle huonetta ja kysyy: "Ootsä ok?" Nyökkään ja kysyn: "Mennäänkö tupakalle?" Alle minuutin kuluttua olen saanut niin paljon helliviä kosketuksia ja suukkoja, että melkein unohdan epäluottamuksen. Melkein. Seuraavaan kertaan asti.

Night life

Kesäyönä saavun baarista kotiin taas kerran, en ole edes huonossa kunnossa. Meidän talon portailla istuu tyttö, hajareisin, lököfarkut ja skeittikengät jalassa ja näyttää tympääntyneeltä. Tytön täytyy joko olla jonkun vieras tai sitten ohikulkija, koska kuvittelen tuntevani kaikki meidän talon asukkaat. Tuntisin tämännäköisen tytön, sillä tällä on sivuilta sentin lyhyet hiukset ja keskellä pidempää mustaa töyhtöä, joka päättyy niskaan mustina juovina. Hyvin samanlaiset hiukset, kuin viimeisimmällä exälläni, eli toisin sanoen älyttömän kuumat hiukset, jonka tyyppisistä kaikki päiväuneni koostuvat. Omia käytöstapojani noudattaen hymyilen humalaisesti ja tervehdin. Tyttö vastaa, mutta ei sellaisella tekopirteällä tavalla, jolla useimmat asukkaat vastaavat. Olen heilutellut kotiavaimia kädessäni jo viimeiset sata metriä ja nyt alan avata hankalan raskasta etuovea, tyttö nousee nopeasti ylös portaalta ja tarttuu oveen. Kiitän ja kävelen hissille. Tyttö kävelee perässä, mutta jää istumaan rappukäytävän rappusille. Alan jutella, koska olen humalassa:
"Asutsä täällä?"

Tyttö näyttää edelleen tympääntyneeltä vastatessaan:

"Joo, mutta mä lukitsin itseni ulos ja odotan isännöitsijää"

Nyökkään ja kysyn:

"Ootko odottanut kauan?"

Tyttö nyökyttelee. Hissi päästää merkkiäänen ilmaistakseen, että minun pitäisi mennä kyytiin ja ajaa pois kuuman tytön luota. Kuten aina humalassa, sanat tulevat suustani ennen kuin ehdin ajatella asiaa:

"Mä voin kyl jäädä odottamaan sun seuraks, ku mä oon humalassa eikä mua väsytä."

Tyttö vilkaisee minua, mustat silmät, ja pudistaa päätään:

"Eii, ei sun tarvii, ei sillä isännöitsijällä enää niin kauaa voi edes kestää."

Mietin mielessäni, että ei tässä mitään isännöitsijöitä tarvita.

"Poltatsä?" Sanon suomenkielen hienoimman lauseen, joka on kai vaan yksi sana tai kahden sanan sekava sekoitus niitä varten, jotka haluavat olla sosiaalisia.

"Joo" Nyt tyttö jo katsoo minua, ei vältellen.

Kaivan mustasta baarilaukustani tupakka-askin ja ojennan tytölle, joka ottaa sieltä tupakan mutisten samalla, että olisi tällä omatkin.

Takaisin pihalle, istumme portaalle, ojennan limenvihreän sytkärini ja saan sen takasin, räpsräps tulta. Yö on tavallinen elokuun yö, pimeää, mutta kuu ja tähdet loistavat jossain kaupungin valosaasteen seassa. Autoja ajaa harvakseltaan enkä oikeastaan ole yhtään varma siitä, mikä vuorokauden aika nyt on. Yö, ilta, aamuyö vai aamunkoitto eikä sillä ole oikeastaan väliäkään, kunhan se ei nyt muutu ainakaan aamuksi.

"Et sä tässä kovin kauaa oo asunut, mä muistaisin noin hienot hiukset jos olisin ennen nähnyt."

Kehun aina ihmisiä yhtä kömpelösti, yritän olla kiltti, mutta pelkään, että sanani kuulostavat suurin piirtein siltä, että haluaisin seksiä, enkä edes tytön kanssa, vaan niiden hiusten kanssa.

Huulilleni nousee humalainen hymy, koska ajatukseni ovat niin sekavat. Vihdoin tyttökin hymyilee ja kiittää ennen kuin sanoo:

"Oon asunu kohta kuukauden ja mä oon nähnyt sut kyllä. Mut mä leikkasin nämä viime viikolla, niin siks sä et oo nähnyt näitä"

Vihdoinkin tytön puhe kuulostaa siltä, että pääsen samalle aaltopituudelle. Parasta mitä on, on se, jos puhuu jonkun kanssa niin, että tuntee ymmärtävänsä toisen ajatukset.

"Ahaa, jaajaa, missä kerroksessa sä asut?"

"Viidennessä."

Hymähdän, mutten sano enää mitään, sillä olen liian päällekäyvä ja liian utelias. No mitä muuta voi olettaa, jos joku mimmi on suoraan mun päiväunista, yritä siinä nyt olla kiltisti, kun tiedät, että ton kuuluisi olla munmunmun.

Tyttö laittaa sormensa reidelleni ja havahdun tajuamaan, että siihen on lentänyt tuhkaa tytön tupakasta ja tämä pudistelee ne pois, kiitän kömpelösti ja liioittelen tapahtunutta mielessäni saaden itseni kuvittelemaan, että nyt toi kuuma lähentelee mua. En keksi mitään sanottavaa, pitäisi olla hiljaa mutten osaa:

"Mä asun kasissa."

Tyttö mutisee: "Joo mä tiedän."

Menen taas hiljaiseksi.

"Mua tympii" Tyttö sanoo.

"Mikä sua tympii?" Kysyn huolestuneena siitä, että nyt sieltä tulee jotain mitä en halua kuulla, joku juttu poikaystävästä tai kommenttia siitä, että on rasittavaa kun naapurit tunkee seuraan silloin kun haluaisi rauhassa odottaa isännöitsijää.

"Kun mulla on niin paljon töitä tällä hetkellä. En ehdi tehdä päivisin paljon muuta kuin herätä, käydä kaupassa ja syödä ja sit töihin ja aina oon niin myöhään töissä."

Yritän kuulostaa myötätuntoiselta, koska olenkin:

"Ei kuulosta kivalta."

"Joo ei. Ja kun mä en tällä hetkellä edes seurustele, niin tylsää tulla töistä ja nukkua yksin."

Hymyilen:

"No joo, mäkin nukun yksin, ei oo kivaa."

Tyttö katselee mua, silmiini ja sitten hiuksiini:

"Sullakin on nätit hiukset."

Purskahdan nauruun ja kiitän, tyttö hymyilee ja näyttää hämmentyneeltä:

"Pelästytkö sä jos mä sanon, että mä tykkään tytöistä?"

Kasvoni ovat jämähtäneet kestohymyyn, tulihan se tieto sieltä vihdoin!

"No en! Jos et kerro kenellekään, niin mäkin tykkään tytöistä."

Tyttö katsoo poispäin ja sitten takaisin minuun epäilevästi:

"Ai oikeesti?"

"Joojoo."

"Etsä näytä yhtään siltä, että sä tykkäät tytöistä."

Tytön ääni on ärsyttävän pehmeä, sellainen, että tekisi mieli ottaa Aladdinin taikalamppu ja pullottaa tuota ääntä sadepäivien iloksi.

"En vai?" En keksi parempaakaan sanottavaa.

"Et."

"Mhmm"

Hiljaisuus.

"Miten sillä hemmetin isännöitsijällä voi kestää näin kauan, mul on kylmä"

Katson tytön hupparia ja mietin, mitä siellä on alla ja tajuan, että minullakin on kylmä.

"Mikä sun nimi on?" Yritän peittää janon äänessäni.

"Janna. Sun?"

"Enni"

Tyttö ojentaa käden ja tartun siihen, olen kätellyt tyttöjä näin ennenkin, ensi tapaamisella.

"Mä soitan sille" Janna mutisee ja kaivaa puhelimen taskustaan. Mutinaa, heijoookeiokeijoomoi.

"Sillä menee noin kymmenen minuuttia, se asuu jossain kaupungin ulkopuolella nykyään."

Nyökkään. Mietin, kymmenen minuuttia, ihan sopiva aika, ei liian kauan, ei liian vähän, vaikka olenkin humalassa ja aika kuluu kai liian nopeasti aina.

"Kuinka humalassa sä oot?" Janna katselee silmiäni yrittäen katsoa niiden läpi kuolleisiin aivosoluihini. En hymyile, mutta silmäni kimaltavat:

"En liian, mut humalassa kuitenkin, kuinka niin?"

"Mietin vaan, että olisinko mä saanut houkuteltua sut kaljalle mun luo, kun mua ei väsytä enää yhtään."

Hymyilen: "No joo, kai sitä aina yhden voi ottaa."

Katson skeittikenkiä, kuumat. En ole koskaan myöntänyt kenellekään, että kuumissa tytöissä kuuminta on poikien kengät ja farkut, ainakin heti hiusten jälkeen. Se kuulostaa niin oudolta, ja aina joku kysyy, että mikset sitten tykkää pojista, mutta idea onkin siinä, että kasvoista ja vaatteiden alta pitää olla tyttö, se pitää vain olla naamioituna lökövaatteiden alle niin, että vain mun mieli registeröi sen ja erottaa sen kilometrien päästä, niin että mä en pidä mistään mainstream kamasta, vaan harvinaisista jalokivistä, jotka pitää osata erottaa massan seasta. En pidä tyttömäisistä tytöistä, meikkaaminen on ok, mutta jos hiukset on paljon yli olkapäiden niin se on sit yleensä tehokas turn off. En pidä rekkalesboistakaan, ei mitään kauluspaitoja ja kaljamahaa ja äijämeininkiä. Ei - mulla on ihan omanlainen maku, mutta usein sitten nekin tytöt, jotka on kävelleet mun päiväunista ulos oikeaan maailmaan, on niin kauniita ja kuumia, että mun on vaikea olla niiden lähellä, koska en itse ole kenenkään päiväunista kävellyt sateenkaari naisrobotti keijukainen.

Isännöitsijä ajaa pakettiautollaan pihaan ja vannon, että ei vielä mennyt kymmentä minuuttia, mutta ei sillä enää ole väliäkään, koska saan kaljaa, vai miten se meni.

"Jaa ootteko te molemmat ilman avaimia hehheh" Isännöitsijä nauraa, olenhan kuitenkin vakioasiakas.

Sanon, että minulla on kyllä avaimet, mutta jäin tupakalle.

Isännöitsijä katsoo pitkään, kun avaimistani huolimatta jäänkin vitoskerrokseen.

Jostain syystä en yhtään välitä siitä, mitä se ajattelee. Kaks nättitukkaista tyttöä saa mennä samaan asuntoon, jos niin haluavat, ihan ilman tuollaista tuijotteluakin.

Janica

Janica asuu keskustassa, aivan tavallisessa kerrostalossa, aivan liian pienessä asunnossa. Janica kuuluu niihin ihmisiin, joiden en usko koskaan nuuhkivan ilmaa ja analysoivan sen eri vivahteita. Oikeastaan en usko, että Janica tiedostaa sellaisia tunne-elämyksiä, jollaisia itse arvostan. En ole koskaan kuullut Janican sanovan "Mennään ulos kuutamokävelylle" tai "Täällä tuoksuu lumi". Olen sellainen, että usein vähät välitän siitä, mikä on terveellistä itselleni. En syö hedelmiä, en valitse ruoka-aineita sen mukaan missä on vähiten lisäaineita enkä varsinkaan nuku vain siksi, että se tekee hyvää mielelle ja iholle. Nukun siksi, että on pakko nukkua silloin kun on yö. Janica ei nuku siksi, että on pakko nukkua. Janica nukahtaa mihin sattuu, milloin vain, sitten kun on liian väsy. Janica ei kai koskaan käperry alasti peittoihin, mieti sitä miltä peitto ja tyyny tuntuvat, tuntuvatko ne pehmeiltä vai karheilta ja ovatko ne lämpöisiä vai kylmiä. Minä makaan joskus alasti, sängyllä tai lattialla, ihan vaik siksi, että saan tuntea miltä se tuntuu.

Mietin joskus, että haluaisin lähettää Janican kuukaudeksi jonnekin laitokseen, jossa tämän koko elämä laitettaisiin uusiksi. Ei siksi, että Janica tarvitsisi laitosta, vaan siksi, että joku jossain pakottaisi tämän tekemään itse ruokansa alusta asti, petaamaan itse sänkynsä ja pesemään itse hampaansa. Ymmärrän sen, että kaikki eivät voi aina jaksaa kaikkea, mutta Janican outous ja poikkeavuus tässä menee joskus mielestäni liiallisuuksiin. Joinain päivinä tekisi mieli ravistella Janicaa ja sanoa, että "tyttö, ryhdistäydy". Miltä tuntuisi, jos Janica olisi jossain rentoutumiskodissa kuukauden ja tulisi sieltä uutena ihmisenä. Hymyilevänä ja elämänhaluisena, selittäisi terveysruuista, selittäisi tunne-elämyksistä, joita luonto on tarjonnut tälle, selittäisi miten hyvältä tuntuu olla juoksulenkillä ja kilpailla itsensä kanssa ja sen jälkeen nauttia siitä, kun lihakset tärisevät ja mieli on täynnä endorfiinia. Tuntuu, että Janica on sokeutunut pienille asioille, sellaisille pienille asioille, joiden ympäröimänä itse olen koko ajan. Tuntuu, ettei Janica tule onnelliseksi mistään eikä mikään tunnu tänne koskaan hyvältä. Tavallaan olen huolissani, sillä pelkään, että Janica ei voi jaksaa kauaa nykyisellään. Betonin sisässä ei ole tilaa hengittää. Elämäntapamuutos olisi kova juttu.