Janica

Janica asuu keskustassa, aivan tavallisessa kerrostalossa, aivan liian pienessä asunnossa. Janica kuuluu niihin ihmisiin, joiden en usko koskaan nuuhkivan ilmaa ja analysoivan sen eri vivahteita. Oikeastaan en usko, että Janica tiedostaa sellaisia tunne-elämyksiä, jollaisia itse arvostan. En ole koskaan kuullut Janican sanovan "Mennään ulos kuutamokävelylle" tai "Täällä tuoksuu lumi". Olen sellainen, että usein vähät välitän siitä, mikä on terveellistä itselleni. En syö hedelmiä, en valitse ruoka-aineita sen mukaan missä on vähiten lisäaineita enkä varsinkaan nuku vain siksi, että se tekee hyvää mielelle ja iholle. Nukun siksi, että on pakko nukkua silloin kun on yö. Janica ei nuku siksi, että on pakko nukkua. Janica nukahtaa mihin sattuu, milloin vain, sitten kun on liian väsy. Janica ei kai koskaan käperry alasti peittoihin, mieti sitä miltä peitto ja tyyny tuntuvat, tuntuvatko ne pehmeiltä vai karheilta ja ovatko ne lämpöisiä vai kylmiä. Minä makaan joskus alasti, sängyllä tai lattialla, ihan vaik siksi, että saan tuntea miltä se tuntuu.

Mietin joskus, että haluaisin lähettää Janican kuukaudeksi jonnekin laitokseen, jossa tämän koko elämä laitettaisiin uusiksi. Ei siksi, että Janica tarvitsisi laitosta, vaan siksi, että joku jossain pakottaisi tämän tekemään itse ruokansa alusta asti, petaamaan itse sänkynsä ja pesemään itse hampaansa. Ymmärrän sen, että kaikki eivät voi aina jaksaa kaikkea, mutta Janican outous ja poikkeavuus tässä menee joskus mielestäni liiallisuuksiin. Joinain päivinä tekisi mieli ravistella Janicaa ja sanoa, että "tyttö, ryhdistäydy". Miltä tuntuisi, jos Janica olisi jossain rentoutumiskodissa kuukauden ja tulisi sieltä uutena ihmisenä. Hymyilevänä ja elämänhaluisena, selittäisi terveysruuista, selittäisi tunne-elämyksistä, joita luonto on tarjonnut tälle, selittäisi miten hyvältä tuntuu olla juoksulenkillä ja kilpailla itsensä kanssa ja sen jälkeen nauttia siitä, kun lihakset tärisevät ja mieli on täynnä endorfiinia. Tuntuu, että Janica on sokeutunut pienille asioille, sellaisille pienille asioille, joiden ympäröimänä itse olen koko ajan. Tuntuu, ettei Janica tule onnelliseksi mistään eikä mikään tunnu tänne koskaan hyvältä. Tavallaan olen huolissani, sillä pelkään, että Janica ei voi jaksaa kauaa nykyisellään. Betonin sisässä ei ole tilaa hengittää. Elämäntapamuutos olisi kova juttu.