Ne, ketkä valvoo

Auringonvalo valuu kuin punainen hiekka horisontin taa ja pimeys kietoo omistushaluisesti kätensä ympärilleni. Pystyn hyvin päättelemään kellonajan siitä, että vastapäisessä talossa ei ole valoja enää yhdessäkään ikkunassa. Kännykkäni päästelee vähän väliä pieniä ääniä ilmoittaakseen siitä, että jossain muuallakin on joku, joka ei nuku. Jossain on joku, joka haluaa päätöksiä ja päätöksiähän minä aina teen. Hiukseni valuvat hupun sisältä kasvoilleni, aivan kuin peittämään itkuiset kasvoni, jos jonkun pimeän ikkunan takana olisi vielä joku katselija. Samalla, kun näpyttelen "lopetetaan tämä." kyseenalaistan omat haluni ja toiveeni. Puhelin piippaa "sitäkö sä haluat?" vastaan "haluan." vaikka oikeasti en haluakaan. Haluaisin käpertyä jonkun viereen, haluaisin turvaan ja lämpöön, mutta tiedän omien halujeni mahdottomuuden. Minä olen se, joka aina vaatii mahdottomia, joka aina haluaa jotain ja jolla on aina jokin ongelma. Sellainen minä olen, niin ne sanovat. Puhelin piippaa taas "kai me voidaan edes kavereita olla?" vastaan, että lupaan harkita asiaa. Haluan olla vahva, haluan päättää. Nousen ja menen sisälle, suljen oven ja käperryn peiton ympärille, toivoen että se muuttuisi ihmiseksi. En osaa nukkua ihmisten kanssa, mutta en osaa nukkua yksinkään. Kuu valaisee sänkyäni ja saa sen näyttämään vielä tyhjemmältä ja kylmemmältä. Ehkä minä olen kuitenkin niitä, jotka on luotu olemaan yksin.