Läheisriippuvaisuus

Yritän epätoivoisesti katsoa tytön silmiin, mutten näe kunnolla, silmäni ovat täyttyneet kyynelistä. En vain kestä isoja asioita, en tällaisia asioita, ihmisiä, jotka eivät sopeudu maailmankuvaani, vaan jotka repivät maailmani rikki.

Katseeni painuu aina vain epätoivoisena tytön kapeisiin sormiin.
Voi luoja miten valmis olisin polvistumaan ja rukoilemaan, että saisin edes yhden hipaisun niiltä sormilta, edes jonkun yhden hengähdyksen kestävän hetken, yhden hengenvedon verran.

Tunnen, kuinka alan tukehtua hiljalleen, pelkään saavani paniikkikohtauksen hetkellä millä hyvänsä. Tiedän, että on turha sanoa, että toinen ei voi tehdä näin, sanani eivät kanna enää mitään merkitystä, olen muuttunut ilmaksi - kuiskauksiksi, joka ei merkitse mitään - olen tyhjää.

En muista milloin tulin niin varomattomaksi, että pieneksi hetkeksi avauduin ja annoin toisen imeytyä jonnekin, minne kenenkään ei pitänyt päästä, jonnekin kaikkia maailman tunteita, pakkomielteitä ja rakkautta syvemmälle.

Millä hetkellä se tapahtui, kun muutuin yhdestä kokonaisesta ihmisestä pelkäksi hengeksi, joka elää toisen varassa. Toisen sanat, sydämenlyönnit ja hengitys muuttuivat elämäksi ja koko maailmaksi, jota ilman on vain tyhjyyttä, mikään asia ei kanna enää merkitystä.

Miten sellaisen maailman kokoisen aukon ja tyhjyyden saa täytettyä.
Näyttää siltä, kuin eläisin, mutta pääni lyö tyhjää.
Kaikki on vain merkityksetöntä kaaosta for all I know.

Tanja

Tanja on outo tyttö. Se istuu koulussa ilmeettömänä, se kävelee kaupungilla ilmeettömänä, se ei katso ketään silmiin, se ei tervehdi ketään, aivan kuin se ei tuntisi ketään, aivan kuin se eläisi jossain omassa maailmassa eikä näkisi ketään eikä olisi kiinnostunut kenenkään olemassaolosta. Mielestäni melkein kuin erakko, omassa huoneessa, nupit korvissa, kone edessä, täysin välinpitämättömänä koko muusta maailmasta, koulunkin voi huoletta skipata kun sisällä on lämmintä ja ulkona niin kylmä ja tuulee.
Erehdyn kuvittelemaan sen ympärille yksinäisyyden, hiljaisuuden ja pimeyden, mutta sitten se vahingossa nostaa vähän katsettaan ja huomaa kun katson sitä ja näen, että sen vihreissä silmissä loistaa jotain, jotain ihan muuta kuin yksinäisyyttä.
Se onkin jotain salaista itsenäisyyttä ja vahvuutta, jollaista itse en enää osaa, koska olen muuttunut herkäksi.

Talvi

On talvi ja olen metsässä. Valkoisuuden ja kirkkauden keskellä. On täysin hiljaista. Kuljen hitaammin, astelen lumessa nostaen kenkäni korkealle saadakseni jalkani kokonaan lumen pinnan yläpuolelle ennen kuin taas upotan sen syvälle. Ei ole kylmä, vaikka lunta on kaikkialla, puut ovat peittyneet siihen eivätkä selvästikään vaivaudu ravistelemaan sitä pois oksiltaan, lumi on niin kevyttä. Pysähdyn ja hengitän syvään. Hengitykseni ei ole valkoista höyryä, lumi ei tuoksu miltään, talvi ei tuoksu eikä tunnu miltään muulta kuin viileältä ja kauniilta. Kävelen hiljaa pensasaidan luo ja kurkistan sen yli. Taiteilijan puutarhassa ei ole ketään, joten työnnyn pensaan läpi vaikka se pudottaa lunta niskaani saaden minut värähtämään kylmästä. On täysin hiljaista, edessäni on valtava valkoinen lumipuutarha eikä missään ketään. Tuijotan hetken täysin liikkumattomana, ei yhtäkään lintua, ei yhtäkään tuulenvirettä, ei yhtäkään liikahdusta. Puutarha on kaunis, pelkkää valkoista, siellä täällä puskia ja keskellä vesiallas, puutarhan reunat ovat pensasaidan ja metsän sinetöimiä, tänne ei edes pääsisi kukaan joka ei tietäisi tämän olevan täällä.
Ajattelen hetken narniaa. Ajattelen olevani ainoa, joka tietää puutarhan olemassaolosta.
Silmiäni kirvelee, se ei kai johdu lumen kirkkaudesta, huomaan puristaneeni käteni nyrkkiin hanskan sisällä, niin että kynteni ovat pureutuneet kämmeneeni. Tajuan hiljaa, että minuun sattuu. Mutten ymmärrä miksi, sillä olen keskellä kauneutta, keskellä hiljaisuutta ja rauhaa. Keskellä täydellistä yksinäisyyttä.

The persistence of memory

Helmi nukkuu. Ja minä olen hereillä, niin kuin aina öisin. Katselen nukkujaa, joka on tietenkin selkä minuun päin, niin kuin yleensäkin. Kaikki on taas samanlaista. Samanlainen pimeä yö, sama nukkuva ihminen, sama selkä, ja minä edelleen yhtä rikkinäisenä, yhtä parantumattoman eheytymättömänä. Mietin hetken, miten epäkypsää ajatteluni on, kun uskon aina välillä siihen, että joku päivä joku ihminen saisi minut eheäksi, saisi minut rauhoittumaan ja muuttumaan. Jos kasvaisin, jos ajatukseni aikuistuisivat niin paljon, että voisin olla välittämättä tunteista. Haluaisin herättää Helmen, repiä tämän takaisin unistaan. Anelisin sanoja, vakuutteluja, vaatisin huomiota ja kosketusta ja lämpöä. Tiedän, miten kävisi. Helmi sanoisi: "mee nukkumaan", ja sen jälkeen"Jarna, oikeesti rauhoitu nyt, puhutaan huomenna, mä haluan nukkua". Pahimmassa tapauksessa Helmi sanoisi: "Jarna, helvetti sä olet vaikein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, nyt pää tyynyyn tai mulla menee hermot..".
Ja siinä se olisi, sanat jotka muuttuisivat yöherkkyydessäni luodeiksi ja menisivät sellaisen paikan läpi, jota joskus lapsellisesti nimitän sydämeksi. Helmi ei tietäisi sanoneensa mitään erityistä, Helmi nukkuisi ja ihmettelisi seuraavana päivänä, että miksi neiti draamakuningatar on taas niin hankala. Ja minä valvoisin monta yötä, silmät auki ja täynnä vettä, sydän täynnä luoteja ja sielu valuvana. Tietäisin aivan täysin, että ei ole oikeutta loukkaantua, ei ole mitään syytä, mitään ei ole tapahtunut, ja silti tärisisin enkä kestäisi sitä henkistä kipua, koska olen maailman herkin, koska olen niin altis kaikelle, mitä Helmi sanoo tai tekee. Jäätyisin, jäätyisin varmasti elävältä, tuntisin kuinka valuva sieluni muuttuisi pikku hiljaa kovemmaksi ja syyttäisin siitä sitä ainutta ihmistä, jolla on avain oikeaan lukkoon.
Helmi sanoisi, että olen ihan hirveä narsisti, itsekäs kakara, kun en anna ihmisten edes öisin olla rauhassa, että olen ihan mahdoton ja läheisriippuvainen jajajajajaja ....

Ei, en sittenkään herätä Helmeä tänäkään yönä. En, vaikka tärisen ja tarvitsen sanoja ja kosketusta ja huomiota. Vasten omia periaatteitani käperryn Helmen selkää vasten ja rauhoitun. Kuvittelen, kuinka toisen lämpö valuu minuun ja oma kylmyyteni katoaa. Lupaan itselleni, että teen ongelmilleni jotain, että yritän kasvaa, heti huomenna.

Sairain ajatukseni ikinä, jonka nimi on Zinnian unimaailma, ja joka on KESKEN!

Kaikkialla on valkoista, silmänkantamattomiin valkoista,
eikä seiniä ~ ei missään.
Vain valkoista tyhjyyttä silmänkantamattomiin, lattia on valkoista hehkuvaa muovia ja korkealla ylhäällä valkoinen taivas, jolla liikkuu muutama tummansininen pehmeä pilvi. Kaikki on niin valkoista, että siristän silmiäni, ettei silmiäni kirvelisi.
Kävelen valkoisen muovisen pöydän luoksen ja istun hohtavanvalkoiselle muoviselle tuolille. Vedän pöydällä olevan lasisen pullon lähemmäs ja nostan sen pisaranmuotoisen korkin hitaasti pois.
Kaadan tummansinistä nestettä kahteen kapeaan korkeaan lasiin, neste on äänetöntä ja pehmeää. Hätkähdän takaani kuuluvaa tervehdystä ja pudotan pullon lattialle, se putoaa hitaasti, ei kolahda ~ eikä sisältö valu ulos. Hymähdän pehmeästi ja nostan pullon liian hitain liikkein ennen kuin käännyn katsomaan vierelleni ilmestynyttä pitkää ihmistä. Katson ylös, valkoista taivasta vasten on piirtynyt tyttö, jolla on mustat hiukset ja jonka tutut silmät ovat muuttuneet eri värisiksi, kaikki se kirkkaus ja valkoisuus on tehnyt niistä moniväriset, liian värikkäät.
Sanon: "Istu." Ja liu'utan toista korkeaa lasia hitaasti pöydän pintaa pitkin äänettömästi. Tyttö istuu ja näen, kuinka tyttö yrittää kurtistaa kulmiaan, mutta se ei ole ole mahdollista, joten tämä tyytyy työläästi kysymään:
"Mitä tää on?"
Kohautan olkapäitäni ja silmäilen tytön mustia vaatteita, joiden mustuus on uskomattoman syvää, taivaan valo ei vaalenna niitä. Otan oman lasini, nesteen pinta on kiiltävä ja sininen, näen oman peilikuvani ja huomaan, että omat silmäni ovat aivan liian siniset, virheettömän siniset.
Juon lasin tyhjäksi ja nostan jälleen pisarakorkin ilmaan kaataakseni toisen lasin.
Syvä rauhan tunne hellittää hetkeksi ja katselen, kuinka tyttö maistaa oman lasinsa sisältöä.
Tytön liikkeet ovat rauhalliset, ehkä puutuneet. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle, tyttö katsoo suoraan silmiini, ehkä ihmetellen niiden väriä.

Lämmin tuulenvire heilauttaa hiuksia silmilleni, huomaan että ne ovat edelleen täysin mustat ja siirrän ne korvan taakse. Nostan lasin jälleen huulilleni, ihan vain varmuuden vuoksi ja ihmettelen ihoni valkoisuutta ja virheettömyyttä ~ kiitän itseäni.
"Se siis oikeasti tuli?" Tyttö kysyy silmäillen minua, silmäillen ympäristöä, kuin varmistaen, että missään ei tosiaankaan ole muuta kuin hohtavaa valkoista lattiaa ja taivasta, jolla liikkuu valkoisia pehmeitä pilviä. Tiedän tytön jokaisen ajatuksen, mutta koska en halua kertoa sitä tälle, ainakaan vielä, niin yritän saada ääneni kuulostamaan kysyvältä:
"Ai mikä tuli?"
"Maailmanloppu", tytön ääni on pehmeä, muistuttaa minua meren aalloista, tummansinisistä, jotka kohisevat osuessaan paljaisiin jalkoihini, ja hiekka .. -
"Ei - Ei tämä ole maailmanloppu, ei.." Vastaan ja juon taas lasini tyhjäksi, täytän sen uudelleen ja kehotan tyttöä juomaan omansa ennen kuin tämä kysyy:
"Missä me sitten ollaan? Taivaassako?"
Vaikka tiesin tytön sanat, niin naurahdan hiljaa, tahattomasti, ja katselen tytön silmiin, aivan liian kauan. Taivas on muuttunut tummemmaksi, pilvet ovat tummempia nyt.
"Me ollaan unessa", hymyni hyytyy (yleensä pöydälle on ilmestynyt sininen suitsuketikku, mutta nyt sitä ei ole, tyttö häiritsee untani).

Tytön ääni on liian pehmeä, meren aaltoja ja - "Näenkö mä vaan unta?"
Joudun taas katsomaan tytön silmiin ja nojaan tuolillani taaksepäin, otan lasini käteeni, pitäen sen lähellä huuliani, mietin kumman teen ensin, juon vai vastaan. Juon, ja vastaan:
"Kyllä näet unta, mutta tämä ei ole sun uni, olet joutunut väärään uneen"
Tyttö haluaisi taas kurtistaa kulmiaan, mutta ei onnistu siinä ja tämän huulet ovat niin puuduksissa, että ehdin puhua ensin:

"Sä olet mun unessa, mutta sun ei kuuluisi olla täällä. Juo jo!"
Tyttö on vain pitänyt lasia sormiensa välissä, kuin kieltäytyen juomasta, mutta juo kuitenkin ja kysyy vasta sitten ennaltaodotettavan kysymyksen:
"Mitä tämä on?"
Kohautan jälleen olkapäitäni, tietäen, että aina pitää puhua, jopa omissa unissa:
"Ei aavistustakaan, mutta se auttaa pitämään sut täällä."
Tunnen, kuinka ajatukseni villiintyvät ja haluavat pois mielestäni ja puhuminen tuntuu nyt niin helpolta, että kerron omia ajatuksiani:

"Tiedätkö, kun unissa ei aina pysty tekemään niin kuin haluaa, jos esimerkiksi näkee painajaista niin ei pysty juoksemaan, vaan jähmettyy. Sama se on muissakin tunteissa joskus, silloin kun niistä tunteista tulee liian suuria siinä unessa, niin et pysty tekemään sitä, mitä haluat tehdä. Sä jähmetyt ja puudut. Mitä enemmän jähmetyt ja puudut, niin sitä helpommin heräät oikeassa elämässä, sitä helpommin täältä joutuu pois. Siksi toi neste on täällä, että mä pysyn täällä, pystyn kontrolloimaan asioita, katselemaan mun alitajuntaa."

Tyttö tuijottaa minua ja vilkuilee käsissään olevaa lasia, yrittäen ehkä miettiä nesteen sisältöä. Turhaan. Ilmassa leijailee vaaleansinistä savua, ihan vähän, melkein huomaamattomana, hengitän sitä syvään. Sydämeni lyö kahden iskun sarjoissa ~ virheettömänä, epäinhimillisenä.
Tyttö juo lasista, katsoo minua ja ojentaa kätensä, pöydän pintaa sivellen, tarttuu sormenpäillään pöydän reunasta kiinni, ihan läheltä valkoista kättäni ja sanoo:
"Tosi vaikea liikkua tai puhua, mun huulet on ihan tunnottomat."
Nyökyttelen hitaasti, tiedän, miltä se tuntuu. Tiedän, mitä tyttö ajattelee, näen kaiken mitä tämän sisällä tapahtuu.
"Mitä tämä savu on?" Tyttö kysyy. Katselen hitaasti ympärilleni, savu leijailee jostain kaukaa, usvamaisena, vaaleansinisenä, pehmeänä ja hyväntuoksuisena.
"Joku polttaa sinisiä sikareita" Vastaan ja hymyilen, käteni pitää lasista kiinni, tytön sormet aivan liian lähellä kättäni, haluaisin enemmän kuin mitään, ottaa tämän kädestä kiinni, mutta en voi, sillä tiedän, että tyttö heräisi ja katoaisi täältä. Repäisen käteni irti pöydän pinnasta ja juon lasini tyhjäksi. Ojennan käteni pulloon ja sininen neste valuu taas hitaasti lasiini, pullo ei koskaan tyhjene. Hymy ja kysymys:
"Miksi?"
"Ai miksi joku polttaa mun unissa sikareita? Varmaan siksi, että mulla on nikotiinivieroitusoireita."
Vastaan tytön hymyyn, ja tyttö puhuu:
"Tuoksuu leikatulta nurmikolta.."
Tytön hiukset ovat niin mustat, niin mustat ja silmät niin siniset, vihreät ja kirkkaan ruskeat, kaikkea yhtäaikaa, epärealistista. Tunnen lämpimän tuulen vireen, tuntuu aidolta, unet tuntuvat joskus niin oikeilta. Juon sinistä nestettä, ihan vain varmuuden vuoksi, pitääkseni kieleni toimivana.
"Tuoksuuko? Mä tunnen jonkin muun tuoksun.."
Tytön lasi on tyhjä ja tämän puhuminen näyttää liian työläältä, vieläkin sormet kiinni pöydän reunassa, käsivarret pöydällä, mustat hihat, valkoinen iho. Kaadan tälle lasillisen ja komennan juomaan kaiken kerralla. Tyttö tottelee, hitain liikkein, liian väsyneenä. Ja kysyy sitten:
"Miltä täällä sun mielestä tuoksuu?"
Vastaan: "Ehkä laventeli, en oikein tiedä, jokin tuttu, mutta jokin mitä en tunnista.."
Tyttö jättää lasin pöydälle ja ojentaa sitten taas kätensä, arvaan että tämä haluaa tarttua käsiini, joten vedän käteni pois ja hymyilen hellästi tämän kysyvälle ilmeelle.
"Haluatko jo pois täältä?" Kysyn. Taivas muuttuu siniseksi, kirkkaan siniseksi ja muutama oranssinpunainen juova halkoo sitä, mutta lattia hehkuu edelleen valkoisena, heijastamatta taivaan värejä. Alkaa tuulla, kovaa, pöydällä oleva pullo kaatuu, mutta sen sininen sisältö ei valu. Tyttö pudistaa päätään ja katselee ympärilleen, sanoen sitten:
"En halua pois, täällä on tosi turvallista, ja lämmin."
Nyökyttelen ilmaistakseni olevani samaa mieltä. On turvallista, on lämmin ja minun mielestäni on kaunistakin, aivan liian kaunista.
"Onko sun unet aina tällaisia?" Tyttö kysyy ja alkaa nyt itse täyttää lasiaan, tällä kertaa selvästi maistellen juomaa, miettien sen makua.
Pudistan päätäni ja sanon: "Ei todellakaan, tämä on se paikka, jossa joskus tarkastelen asioita, joita en hereillä ollessani ymmärrä, en tiedä onko tämä mun uni vai mun alitajunta.."
Tyttö katsoo, näen mitä tämän sisällä tapahtuu, tämä sanoo:
"Jos tämä on sun alitajunta, niin sun alitajunta on ihan .. absurdi.."

En vastaa mitään, loukkaannun harvoin unissani.
"Eikä edes absurdi.. täällä on ihan sairasta." Tyttö jatkaa ja kaataa itselleen lisää juotavaa. En sano edelleenkään mitään. Taivaan väri vaihtuu, kaukana horisontissa on mustia pilviä, jotka liikkuvat nopeasti minua kohti.
Tyttö ojentaa jälleen kätensä pöydän yli, vedän käteni pois pöydältä.
"Miksen saa koskea sua?" Tytön äänenpaino nousee, merkki ärtymyksestä.
"Siksi, kun sä haluat sitä niin paljon, että jos sä kosketat mua, niin sä heräät.." Hymyilen.

black and white

Kun tapasin sinut, niin nopeasti huomasin sen, kuinka paljon sinäkin muistutit erästä fiktiohahmoa, jonka olen itse kirjoittanut eläväksi. Olit kova ja vahva ja paha, kaikkea sitä, mitä olin halunnut tavata enkä ollut aiemmin löytänyt. Läpeensä paha, kova sydämestä. Olit kaikki lapsuuden fantasiani siitä, että minulla olisi täydellinen leikkitoveri, jonka kanssa saa painia ja riehua ja elää. Olit fantasiani siitä, että joku kävelee rinnallani tasa-arvoisena, oman arvonsa tietävänä, vahvana ja kovana. Kun sanoit, että tuntuu, kuin oltaisiin tunnettu aina, niin tunsin samalla tavalla. Ja kun sanoit, että tuntuu kuin sulaisit kanssani yhteen, ajattelin samalla tavalla. Kun ajattelit, niin ajattelin samaa ja kun puhuit väsyneenä, niin jatkoin lauseesi loppuun, jotta sinulle jää enemmän voimia taistella väsymystä vastaan. Kerran ihan pienen hetken ajattelin katsoessani kaulaasi, kun haukoit henkeä, että olet vaimoni.

Silti en rakastunut sinuun, olin pahoillani siitä.

Nyt kun löydän tämän, sinun paidan, joka on identtinen omani kanssa, on siinä yksi ero kuitenkin. Sinun omasi oli valkoinen, minun omani on musta.

Huomenna teen sinun valkoisestani minun omaani. Sillä sinä olit minun, minun ajatukseni, minun ainoa oikea identtinen sisareni, jota olin aina etsinyt.

Sinä olit mielikuvitukseni ja sen puute.

Kaikki mikä oli sinun, on nyt minun. Ja sinä saat pitää kaiken, mitä sinulle jätin.

Annan kaiken anteeksi, vaikka paitasi täälläolo on rikkomus sopimuksesta, että sinä olet valkoinen ja minä musta, että sinä ja minä ollaan aina yhdessä, aina.

Annan sen anteeksi, annan kaiken anteeksi, aivan kaiken.

Minä jatkan nyt.... katsomatta taakseni.

Ne, ketkä valvoo

Auringonvalo valuu kuin punainen hiekka horisontin taa ja pimeys kietoo omistushaluisesti kätensä ympärilleni. Pystyn hyvin päättelemään kellonajan siitä, että vastapäisessä talossa ei ole valoja enää yhdessäkään ikkunassa. Kännykkäni päästelee vähän väliä pieniä ääniä ilmoittaakseen siitä, että jossain muuallakin on joku, joka ei nuku. Jossain on joku, joka haluaa päätöksiä ja päätöksiähän minä aina teen. Hiukseni valuvat hupun sisältä kasvoilleni, aivan kuin peittämään itkuiset kasvoni, jos jonkun pimeän ikkunan takana olisi vielä joku katselija. Samalla, kun näpyttelen "lopetetaan tämä." kyseenalaistan omat haluni ja toiveeni. Puhelin piippaa "sitäkö sä haluat?" vastaan "haluan." vaikka oikeasti en haluakaan. Haluaisin käpertyä jonkun viereen, haluaisin turvaan ja lämpöön, mutta tiedän omien halujeni mahdottomuuden. Minä olen se, joka aina vaatii mahdottomia, joka aina haluaa jotain ja jolla on aina jokin ongelma. Sellainen minä olen, niin ne sanovat. Puhelin piippaa taas "kai me voidaan edes kavereita olla?" vastaan, että lupaan harkita asiaa. Haluan olla vahva, haluan päättää. Nousen ja menen sisälle, suljen oven ja käperryn peiton ympärille, toivoen että se muuttuisi ihmiseksi. En osaa nukkua ihmisten kanssa, mutta en osaa nukkua yksinkään. Kuu valaisee sänkyäni ja saa sen näyttämään vielä tyhjemmältä ja kylmemmältä. Ehkä minä olen kuitenkin niitä, jotka on luotu olemaan yksin.