Talvi

On talvi ja olen metsässä. Valkoisuuden ja kirkkauden keskellä. On täysin hiljaista. Kuljen hitaammin, astelen lumessa nostaen kenkäni korkealle saadakseni jalkani kokonaan lumen pinnan yläpuolelle ennen kuin taas upotan sen syvälle. Ei ole kylmä, vaikka lunta on kaikkialla, puut ovat peittyneet siihen eivätkä selvästikään vaivaudu ravistelemaan sitä pois oksiltaan, lumi on niin kevyttä. Pysähdyn ja hengitän syvään. Hengitykseni ei ole valkoista höyryä, lumi ei tuoksu miltään, talvi ei tuoksu eikä tunnu miltään muulta kuin viileältä ja kauniilta. Kävelen hiljaa pensasaidan luo ja kurkistan sen yli. Taiteilijan puutarhassa ei ole ketään, joten työnnyn pensaan läpi vaikka se pudottaa lunta niskaani saaden minut värähtämään kylmästä. On täysin hiljaista, edessäni on valtava valkoinen lumipuutarha eikä missään ketään. Tuijotan hetken täysin liikkumattomana, ei yhtäkään lintua, ei yhtäkään tuulenvirettä, ei yhtäkään liikahdusta. Puutarha on kaunis, pelkkää valkoista, siellä täällä puskia ja keskellä vesiallas, puutarhan reunat ovat pensasaidan ja metsän sinetöimiä, tänne ei edes pääsisi kukaan joka ei tietäisi tämän olevan täällä.
Ajattelen hetken narniaa. Ajattelen olevani ainoa, joka tietää puutarhan olemassaolosta.
Silmiäni kirvelee, se ei kai johdu lumen kirkkaudesta, huomaan puristaneeni käteni nyrkkiin hanskan sisällä, niin että kynteni ovat pureutuneet kämmeneeni. Tajuan hiljaa, että minuun sattuu. Mutten ymmärrä miksi, sillä olen keskellä kauneutta, keskellä hiljaisuutta ja rauhaa. Keskellä täydellistä yksinäisyyttä.