The persistence of memory

Helmi nukkuu. Ja minä olen hereillä, niin kuin aina öisin. Katselen nukkujaa, joka on tietenkin selkä minuun päin, niin kuin yleensäkin. Kaikki on taas samanlaista. Samanlainen pimeä yö, sama nukkuva ihminen, sama selkä, ja minä edelleen yhtä rikkinäisenä, yhtä parantumattoman eheytymättömänä. Mietin hetken, miten epäkypsää ajatteluni on, kun uskon aina välillä siihen, että joku päivä joku ihminen saisi minut eheäksi, saisi minut rauhoittumaan ja muuttumaan. Jos kasvaisin, jos ajatukseni aikuistuisivat niin paljon, että voisin olla välittämättä tunteista. Haluaisin herättää Helmen, repiä tämän takaisin unistaan. Anelisin sanoja, vakuutteluja, vaatisin huomiota ja kosketusta ja lämpöä. Tiedän, miten kävisi. Helmi sanoisi: "mee nukkumaan", ja sen jälkeen"Jarna, oikeesti rauhoitu nyt, puhutaan huomenna, mä haluan nukkua". Pahimmassa tapauksessa Helmi sanoisi: "Jarna, helvetti sä olet vaikein ihminen, jonka olen koskaan tavannut, nyt pää tyynyyn tai mulla menee hermot..".
Ja siinä se olisi, sanat jotka muuttuisivat yöherkkyydessäni luodeiksi ja menisivät sellaisen paikan läpi, jota joskus lapsellisesti nimitän sydämeksi. Helmi ei tietäisi sanoneensa mitään erityistä, Helmi nukkuisi ja ihmettelisi seuraavana päivänä, että miksi neiti draamakuningatar on taas niin hankala. Ja minä valvoisin monta yötä, silmät auki ja täynnä vettä, sydän täynnä luoteja ja sielu valuvana. Tietäisin aivan täysin, että ei ole oikeutta loukkaantua, ei ole mitään syytä, mitään ei ole tapahtunut, ja silti tärisisin enkä kestäisi sitä henkistä kipua, koska olen maailman herkin, koska olen niin altis kaikelle, mitä Helmi sanoo tai tekee. Jäätyisin, jäätyisin varmasti elävältä, tuntisin kuinka valuva sieluni muuttuisi pikku hiljaa kovemmaksi ja syyttäisin siitä sitä ainutta ihmistä, jolla on avain oikeaan lukkoon.
Helmi sanoisi, että olen ihan hirveä narsisti, itsekäs kakara, kun en anna ihmisten edes öisin olla rauhassa, että olen ihan mahdoton ja läheisriippuvainen jajajajajaja ....

Ei, en sittenkään herätä Helmeä tänäkään yönä. En, vaikka tärisen ja tarvitsen sanoja ja kosketusta ja huomiota. Vasten omia periaatteitani käperryn Helmen selkää vasten ja rauhoitun. Kuvittelen, kuinka toisen lämpö valuu minuun ja oma kylmyyteni katoaa. Lupaan itselleni, että teen ongelmilleni jotain, että yritän kasvaa, heti huomenna.