Läheisriippuvaisuus

Yritän epätoivoisesti katsoa tytön silmiin, mutten näe kunnolla, silmäni ovat täyttyneet kyynelistä. En vain kestä isoja asioita, en tällaisia asioita, ihmisiä, jotka eivät sopeudu maailmankuvaani, vaan jotka repivät maailmani rikki.

Katseeni painuu aina vain epätoivoisena tytön kapeisiin sormiin.
Voi luoja miten valmis olisin polvistumaan ja rukoilemaan, että saisin edes yhden hipaisun niiltä sormilta, edes jonkun yhden hengähdyksen kestävän hetken, yhden hengenvedon verran.

Tunnen, kuinka alan tukehtua hiljalleen, pelkään saavani paniikkikohtauksen hetkellä millä hyvänsä. Tiedän, että on turha sanoa, että toinen ei voi tehdä näin, sanani eivät kanna enää mitään merkitystä, olen muuttunut ilmaksi - kuiskauksiksi, joka ei merkitse mitään - olen tyhjää.

En muista milloin tulin niin varomattomaksi, että pieneksi hetkeksi avauduin ja annoin toisen imeytyä jonnekin, minne kenenkään ei pitänyt päästä, jonnekin kaikkia maailman tunteita, pakkomielteitä ja rakkautta syvemmälle.

Millä hetkellä se tapahtui, kun muutuin yhdestä kokonaisesta ihmisestä pelkäksi hengeksi, joka elää toisen varassa. Toisen sanat, sydämenlyönnit ja hengitys muuttuivat elämäksi ja koko maailmaksi, jota ilman on vain tyhjyyttä, mikään asia ei kanna enää merkitystä.

Miten sellaisen maailman kokoisen aukon ja tyhjyyden saa täytettyä.
Näyttää siltä, kuin eläisin, mutta pääni lyö tyhjää.
Kaikki on vain merkityksetöntä kaaosta for all I know.